Historian pimeitä likasangon pohjia kaivoi perussuomalaisten puoluesihteeri Arto Luukkainen, joka kaipasi Twitter-kirjoituksessaan ”tasavallan suojelulakia, jota sovellettiin aikoinaan lapualaisiin ja kommunisteihin”. Luukkainen kirjoitti julki harminsa siitä, että ”nyt osa eduskunnasta symppaa ja komppaa yhteiskuntajärjestyksen vastaisia pimeitä voimia, jotka vaarantavat Suomen itsemääräämisoikeuden”.

Kaiken paheksunnan keskellä voi kysyä, kuinka paljon Elokapinan liikennettä tulppaavat mielensosoitukset lopulta eroavat esimerkiksi vuoden 2016 noin 300 kulkuneuvon traktorimarssista Helsinkiin?

Olennaista elokapinalaisten toiminnassa on se, että he eivät peitä kasvojaan ja kantavat lain rikkomisesta heille aiheutuvat seuraamukset.

HUOMION saaminen vaatii usein asioiden voimakasta kärjistämistä. Koomikko Iikka Kivi vertasi Twitterissä Elokapinan mielenosoituksia ja kulttuurialan mielenosoitusta. Näistä jälkimmäinen oli Kiven mukaan vuoden huonoin. Siinä hallituksen koronapolitiikkaa kritisoitiin seisomalla eduskuntatalon edessä turvavälejä ylläpitäen.

Kivi kirjoittaa: ”Miksi juuri se oli huonoin? Koska se sai kehuja siitä, miten tyylikkäästi ja ketään häiritsemättä mielenosoitus järjestettiin. Sellainen mielenosoitus on täysin joutavaa hommaa, asia, jota kenenkään ei pitäisi tehdä… Vallanpitäjistä pitää kuulua hermostunutta vikinää, kun vallitsevaa järjestystä haastetaan”.

Tässä vaiheessa ilmastokriisiä on vähän väsynyttä ja setämäistä kysyä, miksi nuoret eivät yritä vaikuttaa demokraattisin keinoin päättäjiin. Vaikka tapaamalla kansanedustajia tai laatimalla kansalais­aloitteita tarvittavista ilmastotoimista.

Nuorten turhautumisen ymmärtää, kun vuosikaudet maailman tiedemaailmalla on ollut yhteinen näkemys ilmaston lämpenemisestä ja sen vaikutuksista. Tiedemiehet ja poliittiset päättäjät ovat jakaneet näkemyksen tarpeellisista toimista. Tavoitteet eivät ole toteutuneet. Kriisiä ei voi enää estää, enintään hidastaa. Nuoret tietävät, kenelle tämän kaiken siivoaminen käytännössä jää.