Moni pöyristyi ennen pääsiäistä, kun oli käynyt ilmi, että Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja Matti Kuusela oli muistelmissaan paljastanut sepittäneensä osan lehtijuttujensa sisällöstä. Kuuselaa jonkun verran tuntevana arvelen, että kun hän itse käräytti itsensä, sekään teko ei ollut sattuma tai vahinko.

On tietenkin selvää, että lukijalla pitää olla oikeus tietää, mikä lehteen tai jopa internetiin präntätty on mielikuvitusta ja mikä faktaa, mutta yhtä tärkeää on ymmärtää, että suurin osa kaikesta tekstistä saa merkityksensä vasta asiayhteytensä perusteella.

Esimerkiksi Kuuselan vuoden 2006 reportaasi Uzbekistanissa liikenneympyrässä ohi ajavien autoilijoiden elämästä pitää sisällään sen, että autoilijoita ei ole pysäytetty – eikä edes väitetty haastatellun. Jotkut ovat ymmärtäneet ensi lukemalta, että on mahdotonta, että nämä tarinat olisivat perustuneet tiedonhankintaan, jotkut jättäneet koko asian miettimättä ja kolmannet närkästyneet varmuuden vuoksi muidenkin puolesta.

MONISSA yhteiskunnallisissa ilmiöissä asiat tapahtuvat samalla, kun niistä kirjoitetaan, ja se tekee äärimmäisen vaikeaksi sanoa niistä mitään, mikä joko ehdottoman varmasti pitää paikkansa tai ei pidä.

Sillä erotuksella, että tekstin tullessa julki se vaikuttaa myös sen lukijoiden toimintaan.

Vanhempi polvi muistaa hyvin niin sanotun punapääoman kaatumisen tapahtumakulut. Hyvä ystäväni toimi Ekan säästökassan johtajana, kun kassa oli 1993 suljettu talletuspaon estämiseksi.

Työskentelin silloin isossa tiedotusvälineessä hänen selittäessään, että jos julkisuuteen kerrotaan, että kassa menee konkurssiin, se myös menee, koska tällainen tieto vahvistaa ihmisten käyttäytymistä, mutta jos näin ei kerrota, konkurssia ei välttämättä tapahdu.

Asiat eivät siis olleet joko-tai vaan vaiheessa. Viheliäistä. Ja kuitenkaan journalistit eivät voi jättää kertomatta asioista vain siksi, että maailma ei sillä hetkellä ole valmis.

Tuoreempi esimerkki tuli vastaan tehdessäni helmikuussa Anna-Maja Henrikssonin haastattelua RKP:n tilanteesta. Olin käynyt useita taustakeskusteluja henkilöiden kanssa, jotka tunsivat laajasti puolue-eliittiä ja sen ajattelua.

Henriksson oli siinä vaiheessa vasta lähdössä eurovaaliehdokkaaksi eikä ollut ottanut kantaa, jatkaako hän puoluejohtajana.

Haastattelussa minulle tuli vahva käsitys, että hän haluaisi jatkaa, mutta kirjoitin, että jatkaminen voi olla vaikeata, koska puolueessa on myös tyytymättömyyttä häneen – ja eurovaalit muuttaa tuota kuplivaa pohjavirettä konkreettiseksi tilanteeksi: jos hän tulee valituksi, puoluetta on vaikea johtaa Strasbourgista, jos taas ei tule, valitsematta jääneeltä putoaa kannatusta myös puolueen sisällä.

Haastattelun tarkistusvaiheessa Henriksson kirjoitti minulle pitkään siitä, kuinka on pyrkinyt kuuntelemaan kaikkia puoluehallituksessa. En epäile hänen vilpittömyyttään. Enkä myöskään sitä, että kokemus ei ole ollut kaikkien jakama.

Sellainen maailma on: se näyttäytyy kaikille hieman erilaisena, ja lisäksi se on koko ajan liikkeessä. Kirjoita tässä nyt sitten jotakin, joka pitää varmasti paikkansa.

Aprikoin pitkään, mitä tehdä. Vaisto sanoi: lopun alku on ilmassa, vaikkei kukaan muu ole vielä niin kirjoittanut.

KUN Henriksson sitten ilmoitti, ettei ole käytettävissä jatkokaudelle puheenjohtajana, en tuntenut voitonriemua siitä, että olin ensimmäisenä kirjallisesti epäillyt näin käyvän vaan ajattelin: tällaista tämä on. Ei voi jättää kirjoittamatta spekulaatiota vain siksi, että se voi toteutua ja jo siitä kirjoittaminen vaikuttaa sen toteutumistodennäköisyyteen.

Minulla ei ole tarvetta pyrkiä vaikuttamaan RKP:n tilanteeseen, mutta ei myöskään tarvetta kieltää omaa vastuutani siitä, että jokainen merkki jättää jäljen todellisuuteen.

Kolumnistilla luonnollisesti on koko joukko asioita, joita haluaa edistää ja toinen mokoma, joita toivoisi voivan jarruttaa tai peräti estää. Oma tapani on lausua asioista jotakin vain, jos olen myös penkonut dataa näkemysten tueksi – hyvin tietoisena siitä, että dataakin voi käyttää monella tavoin.

Politiikan ja talouden kiehtovuus on minulle juuri siinä, että asiat eivät ole valmiita. Prosessiin kuuluu, että kaikki on koko ajan liikkeessä, kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä draamalla ole yhtä käsikirjoittajaa tai ohjaajaa, saati että osapuolet saisivat aina edes itse valita, mitä rooleja he joutuvat esittämään.

On asioita – tai paremminkin vaiheita – jotka tapahtuvat kabineteissa ja ajatuspajoissa, luottamuksen ilmapiirissä, mutta ei ole asioita, jotka eivät lopulta olisi esillä ja vaikuttaisi julkisen elämän piirissä oikeisiin, eläviin ihmisiin.

Mitä varhaisemmassa vaiheessa päätösten ja linjausten valmistelu on, sen epävarmempaa niiden lopullinen sisältö ja vaikutukset ovat. Ja sitä enemmän niihin pyritään tietenkin vaikuttamaan.

Liian iso osa politiikan journalismista esittää päätöksenteon staattisena, kiveen hakattuna, kuin pysäytyskuvina.

Politiikka on aina mahdollisen taidetta, varsinkin keskeneräinen politiikka (jopa juoksuhautoihin juuttuneelta vaikuttava työmarkkinapolitiikka tai Ukrainan sota). Ja se, mikä on mahdollista, mikä mahdotonta, ei ole sekään pysyvää.

Kaikki muuttuu. Siitä aion kirjoittaa.

”KAIKKI on hyvin epävarmaa, ja se juuri tekee minut onnelliseksi”, sanoi Pikku Myy.

Harva nyky-Suomessa ajattelee kuin Myy. Epävarmuuden sietäminen on varmasti yksi aikamme ihmisen vaikeimpia tehtäviä – ja samalla kuitenkin haluamme aina vain lisää valinnanvaraa ja uusia kulutusvaihtoehtoja, jolloin tosiasiassa itse lisäämme epävarmuutta.

Juuri siksi, silloinkin kun kaikki on epävarmaa, muutoksesta pitää kirjoittaa, asiayhteyksiä unohtamatta.