Tilanne ei lopulta ole kovin yllätyksellinen, sillä tupot haudattiin jo vuosikymmen sitten ja järjestöt eivät vastikään päässeet sopimukseen niin ikääntyneiden työllisyydestä, paikallisesta sopimisesta kuin palkka-avoimuudestakaan. Toisaalta koronan alkaessa saatiin ripeästi tehtyä monia yrityksiä helpottavia poikkeuksia esimerkiksi lomautuksiin. Kykyä sopia siis on, kun ulkoinen uhka on suuri, tai siitä on lyhyellä aikavälillä hyötyä.

Eurostatin kuvio osoittaa, että Suomen valmistavan teollisuuden työn kustannukset eivät ole keskeisiin kilpailijamaihin verrattuna korkeampia, vaan päinvastoin Suomi on lähempänä euromaiden keskiarvoa kuin esimerkiksi muut Pohjoismaat.

Miksi työnantajat aiemmin halusivat sopia keskitetysti?

Hallitukset kuitenkin vahvistuivat ja istuivat pidempään, vasemmistoenemmistöisen eduskunnan uhka väheni ja laitavasemmiston valta liudentui myös ay-liikkeen sisällä. Silti järjestelmä kesti aina Lipposen vientivetoisten sateenkaarihallitusten yli. Niiden aikana keskitettyjä ratkaisuja syntyi useita, mutta viimeiseen tupoon Vanhasen hallituksen aikana työantajien houkuttelu vaati jo varallisuusveron poiston. Sittemmin porvarilliset hallitukset ovat rapauttaneet halua etsiä sopua työmarkkinaparttien kesken säätämällä erilaisia vain työnantajaosapuolen toivomia muutoksia. Nyt sopimista purettaessa luotetaankin siihen, että kaikki tulevat muutokset ovat itselle edullisia.

Dosentti Tapio Bergholm kuvasi artikkelissaan Tulopolitiikan pitkät jäähyväiset jo 2011, kuinka ”työnantaja-aineistoihin paneutumalla syntyy kuva pitkäjänteisestä, päämäärätietoisesta ja tuloksellisesta työnantajapuolen toiminnasta, jossa aiempina vuosikymmeninä muotoutuneita työmarkkinakäytäntöjä ryhdyttiin muuttamaan”. Bergholmin mukaan 1990-luvun alusta lähtien EK edeltäjineen loi edellytykset tulopolitiikan lopettamiselle, riippumatta siitä minkälaisia tuloksia se tarjosi. Yrityksethän pärjäsivät hyvin. Mutta kyse ei ollutkaan rahasta. Kyse oli periaatteesta.

KESKITETTYJEN sopimusten lopettamisen yhteydessä työantajat argumentoivat alakohtaisten olevan paras sopimisen taso. Nyt sekin on liikaa. Laajempien sopimusten etu on, että ne mahdollistavat hankalien yksityiskohtien upottamisen suurempaan neuvotteluun, jossa neuvottelijat joutuvat hyväksymään hankalatkin asiat osana siedettävää kompromissia. Samalla alakohtaiset sopimukset ja yleissitovuus ovat turvanneet palkansaajien tasaista ansiokehitystä ja työehtoja. Yksityisellä tessien piirissä oli 84% ja julkisella ne kattavat kaikki palkansaajat.

Jatkuva neuvotteluyhteys parantaa luonnollisesti luottamusta ja kykyä löytää ratkaisuja. Nyt ratkaisuja ei tarvitse etsiä, sillä epämieluisan hallituksen aikana epäjärjestys työmarkkinoilla on vain eduksi. Jos aidosti oli tarkoitus löytää esimerkiksi paikallisesta sopimisesta ratkaisu, miksi työnantajien vaatimuslista oli niin ehdoton, ja samaan aikaan vaikkapa luottamusmiesten asemaa oli mahdotonta tarkastella? Linjan ollessa kaikki tai ei mitään, on ratkaisuiden löytäminen mahdotonta. Pakkaa sekoittamaan on hankittu korkeapalkkaisia Twitter-vaikuttajia komeilla titteleillä. Kyse ei ole pragmaattisesta edunvalvonnasta. Kyse on ideologiasta.

Etelärannan valitsema linja kriisiyttää työmarkkinoita jo nyt. Halutaan yrityskohtaisuutta, mutta samalla toivotaan Suomen mallin jatkoa. Malli edellyttää koordinaatiota ja koordinaatio vaatii neuvotteluja ja sopimista. Ja sopimiseen kuuluu, että saadakseen jotain, pitää olla myös valmis antamaan jotain. Miksi tarjolla olisivat yrityskohtaiset sopimukset, mutta koko toimialaa kattava työrauha?

PAIKALLISEMMAN sopimisen etujen alleviivaamiseksi ensimmäisten hajautettujen vuosien aikana palkkoihin tuskin ajetaan alennuksia, ne voivat jopa nousta. Pyrkimys on saavuttaa selkävoitto, ja sellaisen voi nähdä investointina. Valtakunnallisten sopimusten purkamiseen pyrittäneen houkuttelemaan uusia aloja, historiallisestikin nykyisen EK:n muodostaneiden TT ja PT välillä oli ärhäkkyydessä eroja. Liittojen heikentämiseksi seuraava etappi on poistaa ammattiyhdistysliikkeen jäsenmaksujen verovapaus sille suosiollisen hallituksen aikana. Gallupeissa nyt nouseva PS osoittautunee kuitenkin varsin arvaamattomaksi kumppaniksi.

Suomessa on jo joustava lomautusjärjestelmä ja väljähkö irtisanomislainsäädäntö. Pian niin palkkojen kuin lomien osalta aika on kypsä lähteä hakemaan tiukkoja heikennyksiä. Tämän jälkeen eroosion kohteena voivat olla vaikka äitiysvapaan alun palkallinen jakso, loput sovitut vapaapäivät tai palkalliset sairauspoissaolot. Työnantaja neuvottelee työntekijöiden kanssa aina uusista heikennyksistä, ja mitä lähemmäs yksilötasoa sopiminen on viety, sitä heikommassa asemassa työntekijä neuvotteluissa on. Kaikissa tapauksissa luvassa on byrokratian renessanssi, sillä hajautetun sopimisen kustannukset tuleva olemaan huomattavat kaikille osapuolille. Tämänkin rahan täytyy tulla jostain ja nämä kustannukset vyörytetään joko hintoihin tai ulosmitataan heikossa neuvotteluasemassa olevien työntekijöiden palkkakehityksessä.

Mitä vaikutuksia tällaisella työmarkkina- ja yhteiskuntakehityksellä voi olla?

Mahdollisesti heikentynyt ammattiyhdistysliike radikalisoituu ja muuttuu arvaamattomaksi. Työtaistelut lisääntyvät ja erityisesti strategisten avainalojen kyky ulosmitata itselleen huomattavia palkankorotuksia lisääntyy. Työntekijöiden näkökulmastahan noussut tuloskunto on välitön indikaattori palkanmaksuvarasta. Samalla vähenevä työvoima johtaa 1970-luvun toisintoon, jolloin Volvon tehtaiden imu piti yllä Suomenkin hyvää kallista palkkakehitystä. Tutkimusten mukaan maat, joissa ei koordinoida työehtosopimusneuvotteluja, kärsivät heikommasta työllisyydestä, suuremmasta työttömyydestä ja palkkojen eriarvoisuudesta. Tuottavuuden kehityksestä yritystasolla ei ole mitään takeita. Yhteiskunnallisen keskustelun sävy tulehtuu.

Kärjistyvä työmarkkinatilanne johtaa keskustavasemmiston kannatuksen nousuun ja SDP:n kannatuksen 1990-luvun tasolle toistuvasti hallituksen muodostajan asemaan. Muuttuneessa tilanteessa palkansaajien työehtojen ollessa uhattuna SDP:n johtamilla hallituksilla on valmius viedä eteenpäin tarvittavat lainsäädäntömuutokset tilanteen korjaamiseksi. Aluksi kyse on luottamusmiehen aseman vahvistamisesta. Muiden Pohjoismaiden tavoin työntekijöiden edustusta on paikallisesti laajennettava ja annettava tulkintaetuoikeus ristiriitatilanteissa. Ehkä tulevaisuuden vappukulkueiden banderolleissa vaaditaan eduskuntaa lisäämään lomia. Ja mikäs sen mukavampaa kun kustannuksia ei tarvitse löytää valtion budjetista ja parannus voi koskea kerralla koko kansaa. Kiitos annetaan vaaliuurnilla eivätkä nämä neuvottelut kanna hiekkaa Palacen porstuaan.

Kuinkas sitten kävikään?

Suomea investointikohteena harkitsevat ulkomaiset yritykset arvioivat päätöksentekonsa tueksi muun muassa vakautta ja ennustettavuutta, osaavan työvoiman saatavuutta ja hintaa, toimitusvarmuutta ja veroja. Suomessa jo toimivien vientiyritysten osakkeenomistajat taas haluavat epäilemättä pitkällä aikavälillä hyvää osingonmaksukykyä. Pohdittava kysymys kaikille on mikä on yhtiön pitkän aikavälin etu.

Välillä mietin kenen sotia nykyinen työnantajapuoli käy – ovatko haettavat järjestelmämuutokset menneiden polvien vai parinsadan palkkajohtajan ideologinen taistelu? Ehkä vaakakuppiin hyvä laittaa analyysi siitä kuinka houkutteleva investointikohde lakkojen riivaama Suomi on, ja kuinka halvalla avainalojen työvoima liikkuu. Aate voi tulla omistajille yllättävän kalliiksi.

Vaihtoehtoinen ajatus tulevaisuudesta olisi työn ja pääoman ristiriidan sijaan vakaa osinkokehitys ja yhteisymmärrys siitä mitkä osuudet lisäarvosta menevät omistajalle, henkilökunnalle, yhteiskunnalle ja tärkeimpänä miten paljon yrityksen kehittämiseen ja investointeihin. Toimintaympäristöämme muokkaavat sosiaaliset mediat ja globaali paikkariippumattomuus. Suomessa kasvavat uudet sukupolvet ja koulutustason nousun myötä on mahdollista saavuttaa huimia innovaatioita ja ennennäkemätöntä hyvinvointia.

Mutta onko vallankäyttäjillä itsehillintää olla syömättä siemenperunoita, onko maallamme malttia vaurastua ja tehdä se yhdessä?